Läheisen menettämiseen ei ole koskaan täysin valmis. Koskaan ei ole täysin valmis kuolemaan. Vai onko? Kuolema on yksi niistä harvoista asioista, jonka kaikki maailman ihmiset joutuvat joskus kohtaamaan. Toiset osaavat odottaa kuolemaa esimerkiksi vakavasta sairaudesta kärsiessä, toisille kuolema tulee kohtalon saattamana.

Itse menetin erään läheisen viikko ennen joulua. Kuolema oli ennustettavissa, hän oli vakavasti sairas eikä ollut mahdollista parantua. Sisimmissäni luulin olevani täysin valmis, tiesimme kuoleman tulevan mutta uskoimme vahvasti hänen selviävän joulun yli. Kun kohtalokan torstai sitten tuli, olin hajalla. Osittain surun takia, osittain myös siksi, että näin muiden perheenjäsenteni surun. Itkin ja en tahtonut uskoa sitä. Vasta hautajaisten jälkeen saatoin kokonaan päästää irti ja tunsin ns. helpotuksen tunteet pyyhkiytyvän lävitseni.

Usein huomaa miettivänsä mitä tapahtuukaan kuoleman jälkeen. Kliseistä, mutta kaikkia se mietittää. No, ruumiini jää maan päälle mätänemään (vaikka polttohautaus olisikin hieno) ja mahdollinen sieluni lentää jonnekin taivaantuuliin. Jostain syystä olen aina ajatellut että kuoleman jälkeen istukselen jossain pilven päällä katselemassa maanpäälle jääneitä rakkaita. Lohduttava ajatus.

Mutta voiko kuolemaan valmistautua? Omaan tai läheisen. Jos tietää oman kuoleman lähenevän, voi tietenkin myydä omaisuutensa ja kirjoittaa testamentin ja tehdä mitä ikinä onkaan halunnut tehdä. Jos jonkun muun kuolema alkaa tulla vastaan, hänen kanssaan voi viettää upeita viimeisiä hetkiä ja samalla tsempata sekä itseään että kuolevaa henkilöä tulevaan. Mutta onko sitä silti koskaan täysin valmis? Kaikkiin kysymyksiin ei aina ole vastausta, ehkä tämä jää sellaiseksi,

palaillaan

Pelko - mitä se edes on? Onko pelkoa se, että sä vähän säikyt ampiaisia tai et uskalla mennä uimaan edes järvellä, kolmimetristen haiden pelossa? Onko totta, että pelko määrää meitä? Eikö meidän pitäisi määrätä pelkoa?

Pelkoahan on monenltaista. Korkeanpaikanpelko ja ahtaidenpaikkojen kammo ovat yleisiä fobioita, mutta ovathan nekin pelkoa. On myös pelkoa, joka lamaannuttaa toimijan kokonaan. Itse pelkään kulkea korkeilla silloilla, joiden alla virtaa vesi. Pikkuisen puron ylitys on pikkujuttu, mutta annahan olla jos alla on muutamakaistainen iso silta ja kylmä ja pimeä joki... kierrän suosiolla kauempaa. On myös pelkoa josta voi nauttia, pelkoa joka saa aikaan adrenaliiniryöpyn.

Miksi ihmiset sitten pelkäävät? Miksi kukaan haluaa antaa tilaa sellaiselle tunteelle kuin pelko - tietääkö siihen kukaan vastausta? Todellisuudessahan pelko syntyy päässämme, alitajuntamme saattaa poimia ympäristöstä ja näkemistämme asioista kohteita, jotka myöhemmin aiheuttavat sen ahdistavan ja kuristavan tunteen. Pelko ei ole synnynnäistä, eikä pelko ole myöskään ikuista. Pelosta voi oppia pois yhtäläillä kuin siihen opitaankin. Se vain vaatii aikaa.

Itse en ole joutunut  tilanteisiin, joissa pelko estäisi minua toimimasta. (Ala-asteen leirikouluja ei lasketa, se oli ala-aste..) Kuitenkin, on myös niitä, jotka esimerkiksi julkisen esiintymisen pelon takia joutuvat perumaan koulujuttuja tai saavat paniikkikohtauksia. Joskus pelkkä tietoisuus pelottavan tilanteen mahdollisuudesta, voi saada ihmisen pois tolaltaan.

Tässä kuitenkin muutamia vinkkejä, joiden avulla voisit pelkoasi työstää!

1. Ajattele, että olet pelkoasi voimakkaampi, ajattele ettei pelkosi voi sinua rajoittaa!
2. Kohtaa pelkosi. Pidä puhe luokan edessä, juokse kilpaa sillalla, ajele hissillä ylös ja alas - mitä tahansa, kunhan vain kohtaat sen!
3. Opettele olemaan sinut pelkosi kanssa, hyväksy sen olemassaolo, mutta älä tuhlaa siihen ajatuksiasi liikaa!

Kerro kommentteihin mitä SINÄ pelkäät,

palaillaan

Pitkästä aikaa päivitystä, jaksan kirjottaa ehkä viikon ja sit taas lopahtaa, mut tää on vaa niin rentoo kirjottaa ei kellekään...

Koska raivoaminen ja valittaminen on niin kivaa, ajattelin ottaa tähän esimerkiks ulkonäköpaineet. Ulkonäköpaineita on ollut aina, kautta vuosikymmenten. Millaset Levikset ostais, onks permanentti tarpeeks pöyhee, näyttääks farkut tarpeeks tiukilta, onks kulmakarvat samanlaiset.... On ihan normaalia olla epävarma ulkonäöstä, mutta kun nykyajan yhteiskunta vartavasten luo paineita, epävarmuus saattaa muuttua itseinhoksi.

Mainosmallit ovat (yleensä) langanlaihoja, ja normaalit vartalot pienennetään nykytekniikan avulla. Hampaat valkaistaan, ihon pigmenttiä parannellaa, persettä kohotetaan ja rintoja kohotetaan. Samaan aikaan ihmetellään miksi nuoret näännyttävät itsensä sairaalakuntoon. Positiivisena poikkeuksena on Dove, joka käyttää mainoksissaan ja kampanjoissaan luonnollisia, normaalivartaloisia naisia.

Harva uskaltaa olla nykyään oma itsensä. Monet tytöt ovat vain kopioita toisistaan ja juoksevat muotivillitysten perässä. En siis väitä, etteikö pojillakin olisi tiettyjä virtaviivauksia joita he seuraavat, tytöillä sen saattaa vain huomata helpommin.

Jos mainosmaailma ymmärtäisi suoran vaikutuksensa meihin ja nuorten itsetuntoa pystyttäisiin kohottamaan, kaikki voisi olla paremmin. Tiedostettaisiin, että myös kurvikkaat naiset ovat kauniita (en tarkoita ylipainoiset, vaan kurvikkaat) ja alipainon ihannointi on vain itselle vaaraksi. Noh, kaikki lähtee kuitenkin itsestä. En voi lähteä parantamaan maailmaa, jos en osaa ensin korjata vikoja itsestäni. Otetaan vain uusi suunta elämään ja arvostetaan itseämme tälläisinä, okei?

Alla olevassa kuvassa on malli, joka edustaa kohuttua kokoa nolla...

Seuraavassa kuvaparissa taas, on näyttelija Scarlett Johansson

palaillaan

 

Ootko koskaan nähnyt sadetta? Sateen jälkeen voi nähdä sateenkaaren..

Mulle tuli askissa äsken kysymys.. ”oletko homophobinen” ja jostain syystä se alkoi ärsyttää.. Siis kaikilla ihmisillä on omat mielipiteensä, ja en oo mikään niitä tuomitsemaan. Silti homovastaisuus ja syrjintä ylipäätään on niin vitun väärin ja epäinhimillistä. Homot on ihmisiä, ne on samalla viivalla kuin mekin.

 

Seksuaalisuus on asia, johon sä et voi vaikuttaa. Ihan ku vaikka allergiat, mutta ei kukaan kiusaa sua sen takia, että olet allerginen vaikka omenalle. On ihan sama ootko homo-, hetero- vai biseksuaalinen. Kaikilla pitäisi olla samat ihmisoikeudet, mutta ei ne toteudu edes Suomessa.

 

Ihmisoikeukeuksien julistus, artikla 2. ” Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin, ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta”

 

Kuulostaa hyvälle eikö? Harmi, ettei se käy toteen. Suoranaisestihan avioliittoa ei ole kielletty homoseksuaaleilta, kuitenkin vain prosentuaalinen määrä pappeja suostuu vihkimään seksuaalivähemmistöjen edustajia.

 

Ihmisoikeuksien julistus, artikla 16, ” 1. Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.

2. Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.

3. Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan.”

Uskonnon tunnilla yhdeksännellä luokalla puhuttiin homojen adoptio-oikeuksista. Kyllä kantoja oli muutamia, silti yhä useampi sanoi ei. Perusteluja sille oli mm

• ·Lapsi tarvitsee äidin ja isän

• ·Lapsi voi joutua kiusaamisen kohteeksi

• ·Se on vain väärin

Entä sitten? Jos uusi laki saataisiin säädettyä, useampi homopari uskaltaisi hakea adoptiolasta ja se ei olisi enää tabu. Lapset oppisivat jo pieninä siihen, että pariskunnassa voi olla kaksi samaa sukupuolta edustavaa henkilöä :) Ei se olisi homojen vallankaappaus, se olisi esimerkkeinä muille maille, kuinka edistyneitä Suomessa ollaan. Laitan tähän vielä mun lempparihomopariskunnan kuvan, Janne ja Valtteri <3

Jannen blogin löydät osoitteesta : http://naag.indiedays.com/ ja Valtteri puolestaan kirjoittelee osoitteessa: http://vogueisonlypaper.blogspot.fi/

Tällaista taasen,

palaillaan!

Haluun matkustaa..

1. NEW YORK eli big city! Keltaset taksit, villi yöelämä, vapauden patsas.. NYKISSÄ ON KAIKKI JA MÄ HALUUN NYKIIN! Shoppailemaan, tutustuu amerikkalaiseen kulttuuriin ja ihan vaan näkemään maailmaa. Pitkäaikanen haave jonka aion joskus toteuttaa!

2. LONTOO on mun paikka, josta voin bongaa mun ihanan One Directionin <3 No ei, hahah. Siellä on ihania brittiläisiä ihmisiä jotka puhuu ihanaa murretta, TopShop, Big Ben ja se madame Tusseaun (?) vahanukkemuseo JOSSA ON ONE DIRECTION <3 Tää vois olla jopa mahdollista päästä tonne, helpommin kuin Nykiin tarkoitan :)

3. PARIISI = rakkauden kaupunki. Kuinka ihanaa olis ensin kävellä joen vartta pitkin auringon laskiessa, sitten menis syömään johonkin romanttiseen pieneen ravintolaan ja sen jälkeen menis Eiffelin tornille pussaileen ;) Ja Pariisissa on Disneyland :D

Haluun mä muuallekin, esim LOS ANGELES, MIAMI, VEGAS, NIZZA, RIVIERA, DUBLIN, ROOMA jne :)

Voih, tuli taas haaveiltua,

palaillaan