Läheisen menettämiseen ei ole koskaan täysin valmis. Koskaan ei ole täysin valmis kuolemaan. Vai onko? Kuolema on yksi niistä harvoista asioista, jonka kaikki maailman ihmiset joutuvat joskus kohtaamaan. Toiset osaavat odottaa kuolemaa esimerkiksi vakavasta sairaudesta kärsiessä, toisille kuolema tulee kohtalon saattamana.

Itse menetin erään läheisen viikko ennen joulua. Kuolema oli ennustettavissa, hän oli vakavasti sairas eikä ollut mahdollista parantua. Sisimmissäni luulin olevani täysin valmis, tiesimme kuoleman tulevan mutta uskoimme vahvasti hänen selviävän joulun yli. Kun kohtalokan torstai sitten tuli, olin hajalla. Osittain surun takia, osittain myös siksi, että näin muiden perheenjäsenteni surun. Itkin ja en tahtonut uskoa sitä. Vasta hautajaisten jälkeen saatoin kokonaan päästää irti ja tunsin ns. helpotuksen tunteet pyyhkiytyvän lävitseni.

rays-of-light-shining-throug-dark-c.jpg

Usein huomaa miettivänsä mitä tapahtuukaan kuoleman jälkeen. Kliseistä, mutta kaikkia se mietittää. No, ruumiini jää maan päälle mätänemään (vaikka polttohautaus olisikin hieno) ja mahdollinen sieluni lentää jonnekin taivaantuuliin. Jostain syystä olen aina ajatellut että kuoleman jälkeen istukselen jossain pilven päällä katselemassa maanpäälle jääneitä rakkaita. Lohduttava ajatus.

Mutta voiko kuolemaan valmistautua? Omaan tai läheisen. Jos tietää oman kuoleman lähenevän, voi tietenkin myydä omaisuutensa ja kirjoittaa testamentin ja tehdä mitä ikinä onkaan halunnut tehdä. Jos jonkun muun kuolema alkaa tulla vastaan, hänen kanssaan voi viettää upeita viimeisiä hetkiä ja samalla tsempata sekä itseään että kuolevaa henkilöä tulevaan. Mutta onko sitä silti koskaan täysin valmis? Kaikkiin kysymyksiin ei aina ole vastausta, ehkä tämä jää sellaiseksi,

palaillaan